Olen - hoidanko?

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu sairausajan palkanmaksusta. Selvittelin asiaa omalta kohdaltani, koska asia tuli ajankohtaiseksi väsähtäessäni työkuvioihin niin, että jouduin menemään lääkärin luo neuvottelemaan pienestä tauosta.

Olen onnekseni oppinut omia rajojani sen verran, etten päästä tilannetta uupumukseen asti - siihen nykyään niin valitettavan yleiseen melkeinpä kansantaudiksi kutsuttavaan sairauslomien ja muiden harmien aiheuttajaan.

Lääkäri sanoi vastaanotolla epämääräisesti jotain palkasta, ei suoraan, etten saisi tällä todistuksella rahaa työnantajalta. Enpä siinä heti reagoinut mitenkään, ajatukset olivat aivan muissa asioissa. Vasta kotiin päästyä asia alkoi vaivata - jäisinkö tyhjän päälle? Lääkäri oli kirjoittanut paperiin F43.0.

Ensimmäisenä katsastin tietysti mitä hakukoneilla asiasta löytyy. Sehän selvisi heti, mitä diagnoosi on suomeksi: Akuutti stressireaktio.

Törmäsin aina laadukkaaseen Suomi 24-keskustelualueeseen ja huomattavasti ammattimaisempaan Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecimin julkaisuun. Suomi 24:ssä joku asiaa ilmeisesti aivan oikeasti tunteva kirjoittaa:

Sosiaali- ja terveysministeriön ohjeiden mukaan lääkärintodistuksiin on AINA merkittävä diagnoosi ja se on merkittävä sekä kirjoitettuna että VHO:n luokituksen ICD-10 –koodilla.
Kyseisessä luokituksessa varsinaisia sairausdiagnooseja ovat luokitukset, joiden ensimmäinen merkki on aakkosellinen A:sta T:hen se mukaan lukien. Sen sijaan alkumerkinnät V, W, X, Y ja Z eivät ole diagnoosimerkintöjä joten yksin merkittynä ne eivät ole palkanmaksuperuste (esim. Z73.0 yksinään mutta vaikka F43.0 kanssa kyllä)
Myöskään Kelan sv-päivärahamaksukäytännössä ei  Z-merkintöjä katsota riittäväksi osoittamaan työkyvyttömyyttä. 

Eipä tämä selventänyt asiaa loppuun asti. Otin siis puhelimen käteen.

Ensimmäisenä katsoin taas kerran netistä, mihin numeroon pitäisi soittaa, jos ottaisin yhteyttä Kelan asiakaspalveluun sairausasioissa. Jonotin numeroon kymmenisen minuuttia ja juttelin asiakaspalvelijan kanssa minuutin. Sain vastaukseksi, ettei "me täällä asiakaspalvelussa tuollaisia asioita tiedetä". Jäin ihmettelemään, että missäs sitten, jos ei asiakaspalvelussa?!

Mietin, olisikohan tässä apua suhteista. Soitin pariin paikkaan, jossa tiesin olevan töissä ystävällisiä ihmisiä. Ei kuitenkaan auttanut sekään - vaikka epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja

Tiesin, että palkanlaskijalle on turha soittaa - sieltä en ole aiemminkaan apua saanut mihinkään asiaan ilman taistelua. Soitinpa kuitenkin. Yllätys yllätys, palkanlaskija oli lomalla ja sijainen vastasi. Sanoi, ettei tiedä asiasta yhtään mitään eikä aio selvittää asiaa, koska tekee jo nyt kahden ihmisen työt. Puhelimen sulkiessani ajattelin, että soitanpa seuraavana päivänä uudestaan, ja jos ei apua heru, soitan seuraavaksi palkanlaskijan esimiehelle. 
Ihme, että palkat edes tulevat ajallaan ja suhteellisen oikein, kun ei siellä vaikuta kukaan osaavan vastata kysymyksiin, olivat ne sitten minkälaisia vain!!! :-#

Alunperin olin yrittänyt varata tätä varten aikaa työterveysasemalle, jonne asia kuuluisi. Työterveyshoitaja ei ollut paikalla, eikä myöskään hänen sijalleen osoitettu ihminen tavoitettavissa. Ajanvarauksen kautta olisin saanut lääkäriajan seuraavan viikon lopulle (soitin tiistaina). Siihenhän en tyytynyt - tämä asia ei voinut odottaa kahta viikkoa. Soitin kuitenkin työterveysaseman ajanvaraukseen - josko siellä tiedettäisiin palkanmaksusta. Ei tiedetty. Kehottivat kuitenkin ottamaan yhteyttä siihen lääkäriin, jolta olin alkuperäisen todistuksen saanut.

Noh. Soitin vielä lääkärin perään. Ystävällinen hoitaja tavoittikin lääkärin ja välitti minulle lääkärin sanat: "palkanmaksu riippuu työnantajasta".

Eli puhelinrumban seurauksena oli vain turhautuminen. Hukkasin aikaani ja sain selville sen, ettei missään tiedetä asiasta mitään. Ei edes siellä, missä pitäisi tietää: siellä, missä palkka lasketaan.

on hyväksynyt 21. elokuuta lakimuutoksen, jossa päätettiin siirtää terveydenhuollon ammattihenkilöstön rekisteritiedot internetiin vapaasti kaikkien saataville. Rekisteristä voisi ilmaiseksi käydä tarkistamassa hoitoalan ammattilaisen nimen ja rekisteröintinumeron lisäksi tämän syntymävuoden ja ammattipätevyyden, maininnat mahdollisista erikoislääkäri- tai erikoishammaslääkärioikeuksista sekä tiedot ammattipätevyyden rajoituksista.

Terveydenhuollon ammattihenkilöstöstä moni nousi välittömästi tätä ajatusta vastaan. Adressin rekisteriä vastaan voi käydä allekirjoittamassa täällä. Myös Facebookissa voi liittyä asiaa vastustavaan ryhmään.

Minusta tällaisen rekisterin julkistamispäätös kuvastaa sitä, että terveydenhuollossa työskentelevät ovat päättäjien mielestä kuin julkista riistaa, joilta voidaan riistaa oikeudet. Ei ole mitään uutta, että hallituksessa ollaan etäännytty todellisuudesta…

Minä saatan joutua työssäni hengenvaaraan, enkä saa edes puolustaa itseäni. Laki kieltää minua kantamasta minkäänlaisia aseita tai suojavarusteita - vaikka olen kuullut poliisien sanovan, että he eivät yksin ja ilman varusteita missään tapauksessa menisi kaikkiin niihin paikkoihin joihin minun on mentävä. Samoin laki velvoittaa minut kertomaan nimeni niille ihmisille joita hoidan, olivat he sitten kuinka vaarallisia tahansa. Ainoastaan hyvin poikkeustapauksissa voin peittää nimeni.

Ja nyt sitten sitä vähäistä suojaa, mitä minulla on ollut, halutaan poistaa laittamalla muun muassa ikäni nettiin kaikkien nähtäville. EI KÄY !!!!! Puhelinnumeronikin on työstä johtuvista syistä salainen. Lakiko velvoittaisi minut paljastamaan itsestäni julkisesti, valtakunnallisesti, asioita siksi, että olen valinnut terveydenhoitoalan ammatikseni? Ei mitään järkeä!!!

on yhteistyöongelmia. Hoitajat rikkovat selkiään siksi, etteivät kykene tekemään potilashoitotöitä yhdessä. Mitä järkeä siinä on? Sairauslomia on enemmän siksi, että ihmiset uupuvat raskaaseen työhön joutuessaan tekemään yksin tehtäviä, jotka vaatisivat kaksi - tai ainakin olisivat huomattavasti helpompia tehdä kahdestaan.

Jos työ ei motivoi, voisi avun saada työpaikan vaihdosta. Töitä on - ainakin kaupungeista löytyy paljon valinnanvaraa.

Tosin isoissa kaupungeissa törmää jatkuvasti byrokratian hidasteisiin.

Mitä pidempään työskentelen Helsingissä, sitä pahemmin se kyllästyttää - paperisota. Ja mitä paremmin tutustun kunnallisen hoitojärjestelmän rakenteisiin, sitä selvemmäksi alkaa käydä, ettei oikeastaan kukaan tiedä, missä mennään…
Järjestelmä on yksinkertaisesti liian laaja ja monimutkainen, että sen voisi hallita. Koko ajan muutetaan jotain kohtaa ja kehitetään ja kilpailutetaan. Koko ajan on jotain, mikä ei toimi ollenkaan tai toimii huonosti. Ihmiset vaihtuvat, vastuut vaihtuvat.

Kun selvittää yhta asiaa, toisaalla jo tapahtuu jotain. Ja minä sentään vastaan vain omasta pienestä palasestani…

Ongelmista huolimatta ihmiset saadaan - ainakin toistaiseksi - hoidettua. Pahoin pelkään, että nimenomaan toistaiseksi.

ovat hengenvaarallisia ja kaiken lisäksi vastoin lakia. Turun Sanomien artikkelissa kirjoitetaan aiheesta.

Olen töissä osaltani vastuussa potilasasiakirjojen oikeellisuudesta. Osani on mielestäni suurempi kuin keskimäärin, koska vastaan yksikössäni sähköisen asiakastietojärjestelmän käytön koulutuksesta. Painotan kollegoille lähes päivittäin sitä, että kirjaukset on tehtävä tarkasti. Kirjaukseksi kutsutaan tietysti sitä, kun hoitaja kirjoittaa asiakkaasta/potilaasta tietojärjestelmään tai papereihin.

Minussa herättää loputonta ihmetystä se, kuinka paljon virheitä - tai jos ei suoranaisia virheitä - huolimattomuutta, kirjauksista jatkuvasti löytyy. Tai kuinka usein etsin kirjauksista asioita, joita sinne ei koskaan ole merkitty - vaikka olisi ehdottomasti pitänyt. Turun sanomien artikkeli osuu valitettavasti asian ytimeen.

Miten hoitajat saataisiin ymmärtäämään asemansa oman oikeusturvansa kannalta? Vasta sittenkö kirjaukset tehtäisiin kunnolla, kun joku työtoveri olisi joutunut syytteeseen huolimattomuudesta tai hoitovirheestä? Etiikan puutteesta kirjausten puutteet eivät johdu. Ajan puutteesta ne saattavat johtua - mutta eivät läheskään aina.

Miksei suurin osa hoitajista ymmärrä, että laki velvoittaa kirjaamaan jokaisen pienenkin vipsauksen, joka toiselle ihmiselle on tehty?

Olemmehan ylpeitä siitä, ettemme hoida koneita.

kunnallisella puolella Helsingissä kyllästyttää pahasti.

On asioita, joiden tekemiseen minulla on taidot, muttei lupaa, koska tietystä paperista puuttuu allekirjoitus. Se puuttuu siksi, että jossain vaiheessa on säädetty, että alueellamme on tietty määrä tiettyjä oikeuksia, joita siis ei riitä minulle. Resursseja on siirrelty paikasta toiseen, mutta oikeuksia ei ole siirretty perässä ja ne ovat jääneet jälkeen - kukaan ei vain ole ehtinyt (?! vuodessa tai parissa…) tehdä mitään asialle. Siksi toiset oikeudet ovat epäsuhdassa toisiinsa nähden eri alueilla - ja tämäkös on omiaan aiheuttamaan loputtomalta tuntuvaa paperisotaa. Tiettyjä henkilötunnuksia sisältäviä lupapapereita joudutaan postittelemaan edestakaisin siksi, että niitä käsitteleviä ihmisiä on toisilla alueilla paljon vähemmän kuin toisilla.

Aivan, selitys vaikuttaa yhtä sekavalta kuin itse tilannekin… Ratkaisu olisi kuitenkin hyvin yksinkertainen: se vaatisi vain esimiehen päätöksen ja allekirjoituksen.

Ainakin tämänhetkistä työyksikköäni johdetaan monessa mielessä kuin kolmekymmentä vuotta sittenkin. Minusta olisi todellakin syytä pyrkiä toimimaan tällä vuosisadalla - sekä johtamistapoja että organisaation rakenteita ajatellen.

Johtamistavalla voidaan vaikuttaa siihen, keitä kunnallisella alalla on töissä kymmenen vuoden päästä, kun suuret ikäluokat ovat siirtyneet eläkkeelle. Samoin on syytä miettiä halutaanko jättää käyttämättä ne voimavarat, joita alalla jo on. Minulla on tietoteknistä osaamista - jonka annan kunnallisen alan tyyliin täysin lisäpalkkiotta työnantajan käyttöön.

kirjoituksesta onkin jo suorastaan tuhottoman kauan…

Minulla oli tässä välillä päivitysongelmia - en ollut päästä tänne enää ollenkaan. Missä vika sitten lie ollutkaan, en tiedä. Pitkällisen säätämisen ja pahojen sanojen päästämisen jälkeen loin uuden blogin, kun äkkiä kuin vahingossa pääsinkin siihen sähköpostiin, joka oli tämän yhteysosoitteena, ja joka ei ollut toiminut aiemmin. Niin se vain joskus menee, näköjään. Noh. Pääasia, että lopulta maailma taas hymyilee - edes hetken.
Kiitos Diarylle vinkistä blogiongelmissa ja Blogilistan käytössä.

Tämän kesän kuuma juttu töissä ovat ylityökorvaukset.

Minulta pääsi kirosana, kun televisiota täysin viattomana yksi ilta katsellessani näin, ketkä sponsoroivat tänä vuonna ilotulituksen Suomenmestaruuskilpailuja. Kunnallinen työnantajahan se siellä komeilee. Ensin säästellään moninkertaisesti ihmisten hoitamisessa ja sitten lennätetään ne säästöt taivaan tuuliin! Mitä ********* järkeä siinä on, jos saan kysyä?!!

Kaupunki lähes lainvastaisesti ohjeistaa ottamaan kerääntyneet ylityötunnit aikana rahan sijasta - liitot päinvastoin ohjeistavat ottamaan kaikki ylityöt rahana, että ne näkyvät sitten tilastoissa. Sinä sitä ollaan. Jos teet niinkuin liitto ohjeistaa, saat jatkuvasti valitusta esimiehen esimiehiltä - jos taas teet niinkuin työnantaja ohjeistaa, teet käytännössä hallaa itsellesi ja tulevaisuuden hoitajille. Kovat ovat vaihtoehdot. Ja käsittääkseni nyky-yhteiskunnassa on aivan hyväksyttävää jättää ne ylityöt maksamattakin, mitä minusta ei missään nimessä pitäisi kenenkään hyväksyä, millään alalla. Mitenköhän kävisi, jos joku haastaisi kuntatyönantajan johonkin oikeusasteeseen maksamatta jääneistä ylityökorvauksista? Mitenköhän vahvat todisteet pitäisi olla ylitöiden välttämättömyydestä?

Ajatellaan vaikka tyypillistä (jos sellaista nyt onkaan) terveydenhoitajan päivää kotihoidossa. Aamulla ennen asiakkaille lähtöä pitää tarkistella yhden sun toisen lääkeasioita ja laboratoriotuloksia, ehkä soitella niistä myös asiakkaille, jos edellisenä päivänä ei ole ehtinyt. Sitten on tehtävänä asiakaskäynnit, INR-arvojen (joihin verenohennuslääkkeiden käyttö perustuu - niitä taas käytetään siksi, ettei suoniin tulisi tukoksia, esim sepelvaltimoihin) mittausta, haavahoitoja, lääkehuoltoa. Terveydenhoitaja tekee asiakaskäyntien jälkeen paljon paperitöitä ja soittelee lääkäreille konsultoidakseen (kysyäkseen neuvoa). Iltapäivällä on taas laboratoriokokeita tarkistettavaksi ja soittoja tehtäväksi. Kollegat kysyvät myös neuvoja asiakkaiden hoidossa ja yhdessä mietitään miten jatkossa toimitaan. Käytännössä aamulla otettujen laboratoriokokeiden tulokset tulevat usein niin myöhään iltapäivällä, että jos terveydenhoitajan on ilmoitettava ne asiakkaalle sinä päivänä, hänen on jäätävä töihin neljän jälkeen, siis ylitöihin.

Kirjoitan kotihoidosta siksi, koska se eroaa terveysasemasta siinä, että kotihoitajilla näyttää olevan suurempi vastuu asiakkaistaan. Terveysaseman hoitajat ja lääkärit ajattelevat, etteivät ole vastuussa ihmisestä silloin, kun tämä ei ole asemalla - kotihoito taas käy ihmisen kotona ja huolehtii tästä myös silloin kun ei ole paikalla. Näin asia ainakin minusta vaikuttaa olevan - mutta poikkeuksiahan taitaa aina olla…

Ei siinä mitään uutta, että jos haluan hoitaa hoidettavani hyvin, minun on otettava se omasta selkänahastani. Sen kuitenkin teen välittömästi selväksi, että vaadin siitä korvauksen, johon olen oikeutettu. Jos aikaa kuluu enemmän kuin työnantaja on säätänyt, sitten kuluu. Minulla on oikeus saada siitäkin korvaus. Jos ei muuten, sitten taistellaan. Niin se on ennenkin tehty, ja näköjään niin se edelleen pitää tehdä. Ei etuja muuten saada.

Edelleen kirjoitellaan siitä, että laitospaikkoja on liikaa Helsigissäkin. Joo-o. Toivoisin, että olisi riittävästi hoitajia kävelyttämään niitä, jotka vielä voivat kävellä, riittävästi hoitajia ilahduttamaan niitä, jotka vielä voivat ilahtua hyvistä asioista - eli ihan kaikki. Kun vain keinot löytyvät, kaikki elossa olevat ihmiset saavat toiselta ihmiseltä jotain, kunhan sillä toisella on AIKAA. Ja sitä on nykyään ihan liian vähän.

Sekä hoitajilla että omaisilla. Koska viimeksi kävit katsomassa isääsi, äitiäsi, veljeäsi, siskoasi, isoäitiä, isoisää?

ja on synkeää. Sää, joka on kauan ollut mieleeni.

Mielessä pyörivät ohimennen töihin suunniteltu pikkujouluohjelma ja muut työkuviot. Katselen samalla hömppäkomediaa TV:stä. Kumma juttu, että sitä työn vastapainoksi on alkanut pitää kaikesta turhasta. Komedioista, siitä, että saa nauraa jollekin höpöjutulle.

Luin perjantaina jostain, että toisia ihmisiä pitäisi jaksaa kannustaa. Heti tuli huono omatunto, koska ajattelin kollegaa, joka on tehtyjen testien mukaan vakavasti masentunut. Joka nähdessä pitäisi jaksaa kysyä kuulumisia ja olla positiivinen. Ongelma on vain siinä, että hän ei suostu uskomaan olevansa sairas. Käyttäytyy kummallisesti töissä, on aggressiivinen, epäilee kaikkea ja kaikkia, on joustamaton. Hän on sairaana liioittelematta puolet työajasta, ikinä ei tiedä, tuleeko hän töihin. Hän ei tunnu pystyvän tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ei pysty tiimityöhön.

Ikävä juttu. Ainakin minulla on huono omatunto, kun en jaksa puuttua tilanteeseen. En halua. Ja jos teen jotain, josta arvelen voivan olla apua kollegalleni, kadun sitä, että annan tilanteen vaikuttaa omaan mielenterveyteeni. Kollegani tavalla käyttäytyvän tukena on mahdotonta olla horjumatta itse. Siltikin, vaikka olen kuulemma melkoisen hyvä olemaan puolueeton.

—

Pahimman Tehyn työtaisteluporun laannuttua ihmiset ovat gallupeissa olleet työtaistelua vastaan, vaikka ennen asetettua takarajaa suuri yleisö oli hoitajien takana. Hallitus haluaisi vähentää työntekijöiden työtaisteluoikeuksia, mitä en voi hyväksyä ollenkaan. Minusta ay-liikkeen tulee pystyä keskenään sopimaan rajoista niin, etteivät ihmishenget ole vaarassa. Silti, minusta on vain hyvä, että Tehy herätti tempauksellaan keskustelua. Sai julkisuutta asialleen - arvokeskusteluakin syntyi. Silti, asenteet tuntuvat pysyneen ennallaan: hoitajia arvostetaan, mutta vain puheissa. Tekoja ei näy.

Vaikka Tehyn tekemä sopimus vaikutti aluksi hyvältä, laskiessa huomasin, että korotukset ovat samaa tasoa kuin muillakin hoitajilla. Sopimusjakso sen sijaan on pidempi, joka voi olla sekä hyvä että huono asia. Superin sopimushan on kaksi ja puolivuotinen. Hyvä niin - kunhan puheenjohtaja (?!) vaihtuisi radikaalimpaan ennen sopimuksen määräajan lähestymistä… En usko, että nykyinen linja tuo tarvittavia korotuksia.

 Jos hoitajila pitää olla kutsumus, sanoisin kyllä, että niin kaikilla työtätekeväisillä nykyään. Työ imaisee itseensä usein niin, että muu elämä jää vähemmälle huomiolle.

on herättänyt paljon keskustelua. Monia minua suututtaviakin juttuja olen lukenut. Ettäkö hoitajalla kutsumusammatissaan ei olisi oikeutta vaatia palkankorotusta. Ettäkö hommaa pitää vaihtaa jos ei muka ole nyt tyytyväinen. Ettäkö hoitajan työ on kliinistä suorittamista.

Kysynpä vaan: korotettaisiinko palkkoja, jos sitä ei vaadittaisi? Ja vastaanpa itse, itsestäänselvästi: ei korotettaisi. Toisekseen: eikö ole jokseenkin vanhanaikaista ajatella hoitotyötä kutsumusammattina? Eivät hoitajat ole pitkään aikaan olleet vanhapiikoja ilman muuta elämää. Kolmanneksi: hoitotyötä on erilaista. Usein hoitajan vain suorittaviin toimenpiteisiin keskittyminen johtuu byrokratiasta ja kollegoiden ja organisaation muutosvastarinnasta – tätä näkee paljon varsinkin sairaaloissa.

Kuinka moni esimerkiksi tietää, mitä kaikkea voi kuulua kotihoitajan työnkuvaan? Se työ jos joku on kaikkea muuta kuin kliinistä suorittamista. Kerron seuraavassa yhdestä kuvitteellisesta työpäivästäni kunnallisen työnantajan palveluksessa.

* -merkityille termeille selitykset lopuksi.

Työaika alkaa virallisesti klo 0800. Tulen töihin kuitenkin ennen sitä, koska 0745 pitää soittaa asiakkaalle, joka lähtee päivätoimintaan*, ja muistuttaa, että tänään pitää pukeutua ajoissa ja jäädä odottamaan taksikyytiä.
Aamupalaveri klo 08-0830. Käydään läpi työnjako (mille asiakkaalle kukin menee) ja akuutit asiakasasiat. Kuulen, että illalla yksi tämän päivän asiakkaistani on ollut huonommassa kunnossa. Asiakkaalla olisi tänään suihkuapupäivä.
Tänään meillä on kaksi uutta sijaista. Printtaan asiakastietojärjestelmästä molemmille asiakkaiden perustiedot ja tietoja käyntien tehtävistä. Kollega kertoo sijaisille asiakkaista tarkemmin. Toisella kollegalla on ongelma tietokoneen kanssa. Totean, että näyttö on pimentynyt. Soitan asiasta tietokonetukeen. Yhtä harvoista tietokoneistamme ei nyt voi käyttää moneen päivään (ennen kuin näyttö lopulta tullaan vaihtamaan).

Klo 09 pääsen lähtemään asiakaskäynnille kerättyäni mukaan asiakkaiden avaimet, kumihanskoja, suihkusuojavälineet, verenpainemittarin ja stetoskoopin, verensokerimittarin, happisaturaatiomittarin, päivystyspuhelimen (joka on tänään minulla kaiken muun homman lisäksi) ja lääkkeitä yhdelle asiakkaalle.

15 minuttia kävelyä. Sinä aikana päivystyspuhelin soi kerran. Selvitän asiakkaan asian kollegalta ja soitan asiakkaalle takaisin.
Ensimmäinen käynti on mummolla, joka oli illalla ollut väsähtänyt. Mummo on muistamaton, puhuu joka käynnillä haluavansa kuolla. Piristyy, jos kävijä jää hetkeksi juttelemaan mistä tahansa. Mittaan ensi töikseni verenpaineen ja -sokerin sekä happisaturaation. Niissä ei mitään erikoista. Houkuttelen mummoa aamiaiselle, jota hän ei haluaisi syödä. Marjapuuroa maistuu vain muutama lusikallinen, sitten pitäisi päästä taas lepäämään. Nesteenpoisto*- ja muun sydänlääkkeen mummo ottaa mielellään. Houkuttelen juomaan edes yhden lasillisen mehua. Mummo kertoo, että olo on heikko (sitä se on ollut pitkään – mummon pituus on 165 cm ja paino 39 kg). Yritän selvittää, millä tavalla olo on huono. Ei okseta, ei ole kipuja, ei puristavaa tunnetta rinnassa. Mummo ei osaa kuvailla oloaan. Houkuttelen aamupesuille, suihkuun mummo ei tänään jaksa mennä, vaikka kylpyhuoneessa kissanvessan vieressä odottaa suihkutuoli*. Kuuntelen makuuhuoneessa 15 minuuttia mummon huolia ja lohdutan sanomalla, että hänellekin se viimeinen yö vielä tulee. Välissä käymme uudestaan WC:ssä, mummon vatsa on löysällä. Vastaan taas päivystyspuhelimeen. Öljyän hilseilevää, ohutta ihoa ja huomaan taas kaksi pientä pintahaavaa, joita mummolle tulee hyvin helposti, vaikka ihoa yritetään pitää kosteana ja verenkiertoa yllä.

Toiselle asiakkaalle ehdin klo 10.15. Tällä pienikokoisella mummolla on parkinsonin tauti, eikä hän uskalla enää juurikaan liikkua itsekseen asunnossa. Erityisesti aamuisin hän on väsynyt. Mummo on hyvin siisti ja tarkka asioistaan, muisti on hyvä ja kuulo tarkka. Mummon puheesta selvän saaminen tosin vaatii hänen tuntemistaan. Tuulettaminen on allergioiden takia tärkeää. Mummo on hyvin tarkka lääkkeiden ottoajoista, joten kotihoitajan käyntiajatkin on tarkkaan määrätty. Tiskaan. Levitän mummon hartioille kylmägeeliä, jalkoihin perusvoidetta. Jalkojen iho näyttää paikoin pahalta, punaisimpiin kohtiin laitan kortisonivoidetta. Jalkojen verenkierto alkaa olla huono ja siksi ihossa on punoittavia tulehtuneita alueita. Tarkempaa syytä ei ole saatu selville tutkimuksista huolimatta. Kortisonivoidetta käytetään kuureina, mutta iho huononee aina nopeasti kuurien välillä. Mummo kertoo tänään olevan huono päivä, pää- ja hartiasärky ovat voimakkaita ja huimaus tuntuu istuallaankin. Mittaan verenpaineen, edellisestä virallisesti ylös kirjatusta kerrasta on kaksi viikkoa. Mummo mittailee itse verenpainetta päivittäin kotona olevalla digimittarilla. Mummo kertoo jännittävänsä kovasti edessä olevaa palvelutaloon muuttoa. Rauhoittelen ja käymme läpi käytännön asioita muuttoon liittyen. Soitan tutulle lääkärille asiakkaan lääkemuutoksista. Lääkäri lupaa postittaa reseptit asiakkaalle. Parkinsonin tauti on ollut pitkään hoitotasapainossa, mutta nyt pahentunut. Epäilen huonomman olon johtuvan tulevasta muutosta: mummon on vaikea hyväksyä muutoksia. Hänen toiveidensa ja minun mielipiteeni mukaan hänelle tuttu lääkäri kuitenkin muuttaa lääkitystä toistaiseksi.

Jotta joku jaksaisi tämän lukeakin, jatkan kertomusta myöhemmin. Tästä tulee jatkokertomus…… hmm. Vaikka yritin kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti.

* päivätoiminta: kutsuttiin aiemmin päiväsairaalaksi. Kotona asuville ikääntyneille ja vammaisille tarkoitettua toimintaa aamusta iltapäivään. Toimipisteet eri puolilla kaupunkia. Kuljetus kotoa päivätoimintapaikkaan ja takaisin järjestetään kaikille. Päivän ohjelmassa ihmisiä kiinnostavaa toimintaa, kuten keskustelua, laulua, tuoli- ym. jumppaa jne. Muistamattomille omia ryhmiä. Ruokailu järjestetään. Yleensä ihmiset käyvät päivätoiminnassa 1-2 kertaa viikossa.

* nesteenpoistolääke: sydämen vajaatoiminnan ym hoidossa käytettävä, poistaa kehoon kertyvää nestettä (joka ilmenee usein turvotuksena)

* suihkutuoli: suihkunkestävä istuin, jonka avulla vanhusten ja vammaisten kokovartalopesuissa avustaminen onnistuu

keskustelimme mahdollisesta tulevasta lakosta. Tehyn lakko on alkamassa pahaan aikaan, vaikka eipä kai mikään aika hyvä ole. Nyt kuitenkin mahdollinen lakko hankaloittaisi ennestään hankalia vastuukysymyksiä tietyillä työn osa-alueilla.

Itse olen pettynyt kunta-alan neuvottelujen tuloksista. Erityisesti siitä, että TNJ:n toinen osapuoli hyväksyi sopimuksen ja toinen ei. Mitä todennäköisimmin tästä seuraa ainakin vakavia erimielisyyksiä TNJ:n sisällä - Tehyllä ja Superilla kun on ollut sopimus siitä, että jos toinen lakkoilee, lakkoilee toinenkin. Ja nyt kun osapuolet ovat asiasta eri mieltä, mitäs sitten tehdään? Ainakin ollaan mitä luultavimmin tyytymättömiä molemmin puolin.

Ei tämä tilanne ainakaan hoitoalan henkilöstön yhteenkuuluvuutta voimista.

Tällä hetkellä tunnen itseni lähinnä voimattomaksi.

Se on se tunne pienuudesta - kun tuntuu, että teit mitä tahansa, mikään ei muutu. Kuten terkkarikin töissä sanoi: -Eipä se lakko taida nytkään mitään auttaa.

Mitä pahusta tässä sitten pitäisi tehdä ?!!! 

suomalaisista kannattaa edelleen hoitajien palkankorotuksia, kertoi tutkimus. Muu kunta-ala pääsi kätevästi hoitoalan järjestöjen ’siivellä’ ratkaisuun, johon Tehy ja Super eli TNJ päättivät olla lähtemättä mukaan.

Hoitajien palkoista on uutisoitu minusta todella ristiriitaisesti. KT:n mukaan muiden kunta-alan järjestöjen mukana sopimukseen suostuminen olisi tuonut hoitajille satojen eurojen korotuksia. Superin mukaan (laskelma jäsensivuilla) korotus olisi superilaisille kahdessa vuodessa yhteensä 186 euroa -ja ‘lahjuksena’ joululajaraha 270 euroa.

Tehy ‘paljastaa’ tehyläisten palkkoja. Eipä noiden lukujen perusteella millään julkisuudessa kerrottujen keskiansioiden (sairaanhoitajilla 2500 e) tasolle päästä…

Saapa nähdä mitä seuraavaksi.

Kertaanpa minäkin täällä vielä hallitusohjelman tekstit. 

Hallitusohjelman sosiaali- ja terveyspalveluita koskevassa kohdassa todetaan, että "sosiaali- ja terveyspalveluissa turvataan riittävä ammattitaitoinen henkilöstö työelämälähtöisellä koulutuksella, kilpailukykyisellä palkkauksella, kehittämällä työn sisältöjä ja johtamista, tarjoamalla mahdollisuus oppia uutta ja kehittyä sekä vaikuttaa omaan työhönsä."

Hallitus sitoutuu ohjelmassaan "tukemaan korotetulla valtionosuudella sellaista kuntasektorille syntyvää palkkaratkaisua, joka edistää naisvaltaisten alojen palkkojen kilpailukykyä. Korotetun valtionosuuden suuruus riippuu siitä kuinka selkeästi kuntasektorilla tehtävää palkkaratkaisua onnistutaan kohdentamaan koulutetuille, naisvaltaisille aloille, joiden palkkaus ei vastaa työn vaativuutta."

meidän laivassa, siinä on iso reikä pohjassa, ja se uppoaa, ja se uppoaa, jos et ryhdy pumppaamaan", laulavat esimerkiksi Fröbelin palikat. Laulun nimi on - tietenkin - Pumppulaulu.

Sanat kuvastavat vakavaa nykytilannetta osin humoristisella tavalla (huumorihan ei onneksi ole maailmasta kadonnut). Kuntien työntekijöitä, myös hoitajia, on tähän mennessä päättäjien taholta, yhteisen hyvän nimissä, vaadittu pumppaamaan yhä lisää. Käyttämään voimia julkisen terveydenhuollon ison laivan pinnalla ja kunnossa pitämisen. Lisää panostusta, lisää joustoa, lisää ja lisää. Meiltä on vaadittu niin kauan, että pelissä on lopulta itse kullakin ollut jopa oma terveys.

Nyt on aika päättäjien omalta osaltaan korjata laivaa.

Laivaa ei nyt pelasteta valvonnalla. Ei kursseilla, joilla kerrotaan, mitä kaikkea hoitajan pitäisi osata. Ei patistuksella, supistuksilla, säästöohjelmilla, lupauksilla. Hoitajien motivaation palauttamiseen tarvitaan konkreettisesti näkyvää arvostusta. Usein auttaa henkilökohtaisen rahatilanteen parantaminen - ilman tällä hetkellä tuon tekemiseksi välttämätöntä alanvaihtoa!

Sain taannoin tietää, että palkkaani lisätään muutama kymmenen euroa kiitoksena työpanoksestani. Tuota summaa kutsutaan henkilökohtaiseksi palkan lisäksi. Tiedän, että vaikka hoitajan työtä sanotaan kutsumusammatiksi, ainakin minulla työstä saamani palkka vaikuttaa motivaatioon. Tuollainen pienikin tunnustus saa minut tuntemaan, että työtäni arvostetaan. Se kertoo, että ylemmilläkin tahoilla työni on huomattu.

Samaa odotan nyt päättäjiltä, yhteiskunnalta. Vaadin, yhteisen hyvän nimissä, että panostukseni huomataan.

jälleen uudesta surmasta kehitysvammaisten hoitopaikassa. Iltapäivälehdet hehkuttivat "naisparin" surmanneen CP-vammaisen "myrkkyruiskeella". En ole vuosiin luottanut iltapäivälehtiin, eikä tuo ainakaan luottamusta niihin lisännyt. Ihmettelen vain edelleen, miten työtovereita voi nimittää "naispariksi". Olivatko he oikeasti pari - siis olivat kiinnostuneet naisista seksuaalisessa mielessä, ja vielä tarkemmin, kiinnostuneet nimen omaan toisistaan? Ja "myrkkyruiskeella". Voiko insuliinia, josta monen ihmisen henki riippuu ehkä koko ikänsä, kutsua yksioikoisesti myrkyksi?

Median esittelemän erään kehitysvamma-alan asiantuntijan mukaan alalla on monissa paikoissa liian vähän resursseja hoitaa vammaisia. Kerro jotain uutta, mietin siinä. Kiitos asiantuntija myötätuntoisesta asenteestasi, ajattelin. Ja kohta suutahdin: seuraavassa lauseessa kerrottiin päättäjien haluavan lisätä alan VALVONTAA. Siis valvontaa! Vaikka asiantuntija sanoi juuri, etteivät ihmiset riitä hoitamaan toisia ihmisiä ihmisarvoisella tavalla.

En ymmärrä, miten tuota voitaisiin valvonnalla auttaa. Ihan tuntuu, että päättäjä on tässä(kin) asiassa hakoteillä. 

Minusta hoitoalan ongelmat kumpuavat osin siitä, että työntekijät ovat väsyneitä ja kyynistyvät siksi helposti. Hoitajana ainakin minun olisi melko helppo kasvaa olemaan välittämättä tietyistä epäkohdista (minä vain en suostu tekemään sitä, joten herättelen itseäni välillä). Koska tiukka tilanne jatkuu jatkumistaan, alkaa tuntua, ettei mikään kuitenkaan muutu, vaikka mitä tekisi. Alan palkkatasosta johtuen harva alalle nuorena suuntaava tekee sen todella motivoituneena ja ihmisten hoitamisesta kiinnostuneena. Moni valmistunut ammattilainen ei edes työskentele alalla! Ja nykyään, koska ammattitaitoisesta työvoimasta on pulaa, joudutaan toisinaan palkkaamaan se, joka saadaan (joka ei todellakaan ole aina se paras vaihtoehto…). Mitä tästä sitten muuta voikaan seurata kuin iso kasa ongelmia muutamien hyvien isojen asioiden lisäksi.

Suomen mediassa vielä kerrotaan niistä ikävistä asioista. Kuinka moni on kuollut, mikä muu on huonosti. Tuntuu, kuin uutisissakin olisi muotivirtauksia: vuoroin nousevat pinnalle erilaiset asiat.

Nyt ollaan sellaisessa vaiheessa, jossa potilaat, asiakkaat ja omaiset epäilevät hoitajia. Ei ilahduta sitten yhtään. Kuitenkaan en voi olla ymmärtämättä tilannetta, toisaalta. Herättäväthän uutiset epäilyksiä. Syyllisyyttä en vain noista uutisten kuvaamista asioista haluaisi millään ottaa - eiväthän tapahtumat liity minuun millään muulla tavalla kuin jälkikaikujen kautta.

siis pelätään kuntatyöläisten palkankorotuksia (kertoi YLE 15.8.2007).

Siis: kunnanisät eivät ole osanneet varautua korotuksiin. Johtuukohan se siitä, etteivät ole kuunnelleet alaisiaan, vai siitä, etteivät alaiset ole olleet ääneen tyytymättömiä?

Meneekö kunta nurin, jos joutuu korottamaan veroprosenttiaan? On se kuitenkin niin, että kunnan kokonaistaloudessa yhden ihmisen korotus tuntuu huomattavasti vähemmän kuin saman suuruinen korotus sen yhden ihmisen taloudessa… Vaikkakin kunnalla on näitä yksittäisiä ihmisiä enemmän kuin se yksi.

Minusta se mahdollisesti odotettu neljän prosentin korotuskaan ei tunnu kovin kummalliselta. Sehän olisi hoitajan peruspalkalla elävälle kuukaudessa peräti……… reilut kuusi euroa. Vau. Noinkohan riittää korvaamaan elinkustannusten nousun…?

——-

Lisäys hieman myöhemmin…

Ja nyt Maikkarin uutisissa kerrottiin syytteessä olevan sairaanhoitajan aiheuttamasta mediakohusta. Iltapäivälehdet ovatkin jaksaneet lööppeillä aiheesta jatkuvasti. Hoitajana en ole kyseisiä lehtiä kiittämässä: lööpit kun väistämättä vaikuttavat suoraan työhöni. Aiheesta keskustellaan sekä työyhteisössä että asiakkaiden kanssa päivittäin. Joudun ajoittain puolustamaan ammattialaani ja jopa perustelemaan jokapäiväistä toimintaani tavallista tarkemmin. Tämä juttu vaikuttaa minusta todella kurjasti työni arkeen. Se aiheuttaa lisästressiä varmaankin lähes jokaiselle hoitoalalla toimivalle.

Täällä sitten pohdiskelen: onko media taistelemassa hoitajien tulevia palkankorotuksia vastaan? Jos niin on, lähetänpä median edustajille simpsoneittain kämmenlyönnin otsaan ja puuskahduksen ‘dah!!’, kiitoksena ‘kauaskatseisuudesta’ :-S

niin, että matala-palkka-alojen palkkoja on niin vaikea muuttaa, koska Suomessa tehdään joka vuosi tulopoliittinen kokonaisratkaisu?

Tarkoitan, että koska joidenkin alojen palkat eivät vaatimusten kasvaessa nouse toisia enemmän, tuottaen valtiolle verotuloja, matalimpia palkkoja ei myöskään voida nostaa muita enemmän.
Ei voida, hintojen noususta ja elinkustannusten kasvusta huolimatta. Siltikään, vaikka niin sanottujen matalapalkka-alojen työntekijöillä on nykyään vaikeuksia toimeentulonsa kanssa suurestakaan työmäärästä huolimatta.

Keskimäärin matalimmin palkatut työntekijäthän ovat kuntien ja valtion palveluksessa. Heidän työnsähän kustannetaan veri-… siis verovaroista.

Luin joku aika sitten ammattiliittoni lehteä. Yli puolet lehden artikkeleista koski tulevia palkkaneuvotteluja. Alleviivattiin sitä, kuinka viime aikoina on poikkeuksellisesti julkisuudessakin keskusteltu hoitoalan palkoista. Siis niistä s-a-i-r-a-a-n-h-o-i-t-a-j-i-e-n palkoista, kun niitähän hoitajia joka paikassa on. On tehty erilaisia vertailuja muihin aloihin ja maihin. Aina sairaanhoitajien palkkatason mukaan. Mitenkäs sitten me

- lähihoitajat
- perushoitajat
- hoitajat
- kodinhoitajat
- lastenhoitajat
- lääkintävahtimestarit
- osastonsihteerit
- terveyskeskusavustajat
- vastaanottoavustajat
- farmanomit
- lääketeknikot
- terveydenhoitajat

…ja niin edelleen? Lista jatkuu.

Lehdessä muistutettiin, että lupasivat poliitikot sitten ennen vaaleja mitä tahansa summia, viidensadan euron palkankorotusta on turha odottaa. Että korotuksen on tarkoitus olla kuitenkin keskimääräistä suurempi. Mutta että insinöörit, joiden koulutus on saman pituinen kuin lähihoitajilla, saavat puolitoistakertaista palkkaa lähihoitajaan verrattuna. Hm. Todella lohdullista…

Olenkin harkinnut vaihtamista rekkakuskin ilahduttavaan arkeen. Tänään oli taas uutisissa työaikalakirikkomuksista.

Sehän nyt vain on tosiasia, että ihmisten hoitaminen ei tuota. Ei se ole bisnestä perinteisessä mielessä. Sehän oli alunperin rikkaiden, muuten toimettomien, naimattomien naisten harrastus, ja sellaisena palkkatason mukaan pitäisi pysyäkin… Miten tulospalkkaus aiotaan alalleni tuoda, sitä odotan edelleen mielenkiinnolla. Samoin kuin sitä päivää, jolloin ‘kuka tahansa osaa hoitaa omat omaisensa’.

Rankka loppusarkasmi: varmaankin se uutisten mukaan nuori hoitaja, jota nyt syytetään kahden ihmisen myrkyttämisestä, olisi tulospalkkioiden jaossa korkealla - säästihän hän yhteiskunnan varoja poistamalla tuottamattomia yksilöitä.

—–

Muutin kommenttiasetuksia, toivottavasti tulevat nyt heti näkyviin Pahoittelen hankalaa kommentinjättökenttää - en osaa sitä muuttaakaan. Pitäisi kysyä viisaammilta…

huono omatunto TV-ohjelmasta. Silminnäkijä kertoi kunnallisen kotihoidon toiminnasta. Ja toimimattomuudesta.

Sanat, joka särähtivät pahimmin korvaan, olivat erään ohjelmassa esiintyneen omaisen ‘minusta hoito tulisi toteuttaa kotonaan asuvan ihmisen omilla ehdoilla’ (ei suora laina).

Että siis jokaisella tulee olla itsemääräämisoikeus ja oikeus tulla kuulluuksi. Kumpikaan noista ei välttämättä nykyään toteudu kotihoidon asiakkaan arjessa. Tosiasia, joka saa minut lähes itkemään, koska vaikka teen parhaani töissä, en silti tee läheskään kaikkea, mitä hoitajan etiikkani tai terve järkikään edellyttäisivät.

Samaisessa Silminnäkijä -ohjelmassa yksi haastatelluista totesi olevansa huolissaan parinkymmenen vuoden päästä koittavasta vanhuudestaan, hoidostaan vanhuudessa. Niin voisin kuvitella monenkin aikaansa seuraavan viidenkymmenen ylittäneen ei-suurituloisen olevan. Minäkin olen huolissani - sekä muiden että itseni puolesta, vaikka omaan vanhuuteeni on vielä aikaa paljon enemmän kuin parikymmentä vuotta.

Hoitoalalla on vielä paljon ammattilaisia. Vielä. Työtä arvostetaan kuitenkin vain puheissa, ei käytännössä, mistä on seuraamassa se, että alalla töissä olevien ammattilaisten määrä laskee. Myös hoitajien vaihtuvuus kasvaa, vaikka jatkuvuus on ammattitaidon lisäksi ihmisten pitkäaikaisen hoitamisen ehdoton edellytys. Työn laadun lasku näkyy jo nyt.

Kuka tahansa haasteita kaipaava, kehittämishaluinen ihminen, tervetuloa hoitoalalle! 

mielenkiinnolla lähestyviä tulopoliittisia neuvotteluita.

Addresseja on kirjoitettu lupausten kuuntelemisen jälkeen. Mutta voi silti olla, ettei päättäjiltä löydy tahtoa.

Koska ei tunnu löytyvän hoitajiltakaan.

Sain minäkin maistaa alalla vallitsevaa pelon ilmapiiriä. Kokemus vain ei saa minua pelkäämään tai tottelemaan, vaan vihaiseksi. Pelottelu ei toimi minuun eikä moneen muuhunkaan ikäiseeni…

Osastomme päällikkö kävi taannoin vierailulla, kuuntelemassa kentän työntekijöitä. Keskustelussa sivuttiin muutamaa ongelmaa, myös riittämättömiä tai toimimattomia työvälineitä. Päälllikön mukaan annettuja välineitä on käytettävä, koska työnantaja ne tarjoaa, toimivat ne tai eivät. Käyttämättä jättäminen vaikuttaa saatavaan rahalliseen korvaukseen, siis palkkaan.

Päällikkö sanoi, että meidän tulee vakivarusteiden yleensä muutaman kilon lisäksi kantaa päivät pitkät mukana puolikiloista pientä tietokonetta, vaikka ne yleisemmin eivät toimi kuin toimivat. Että koska käsketään, meidän on vaarannettava (tuleva) terveytemme usein lähes täysin hyödyttömällä lisäpainolla.

Tämä on aivan älytöntä. Ja paha juttu tuossa asiassa on se, että toiset alistuvat käskyyn, ovat jopa siihen tyytyväisiä. Heillä on toimivat laitteet, meillä ei. Ja siitäkös seuraa taas ongelmia, myös lähiesimiestasolla…

Elämä kuitenkin jatkuu. Nyt suunnittelen itselleni farmasian koulutusta. 

Eikä siinä kaikki: yritämme yksikköni kanssa oikeasti tehdä asioille jotain. Rikomme perinteitä: meiltä on menossa mustaa valkoisella organisaatiota ylöspäin - yleensähän alalla tulee asioita vain ylhäältä alas. Saa nähdä, miten asiaan reagoidaan. Toivottavasti reagoidaan.

väsynyt.

Ja minulla on siihen oikeus.

Tällä hetkellä minua jostain syystä potuttavat enemmän uutistenlukijan lilat silmäluomet kuin tämänpäiväiset tilanteet töissä. Vaikka minun olisikin pitänyt ehtiä tehdä puolessa tunnissa se, mihin jouduin käyttämään puolitoista tuntia.

Se on sitä arkea ja organisointia. Delegointia, opponointia, ‘tärkeysjärjestämistä’… 

onnistuu minusta todella hyvin mainoksessaan. Suuri kiitos lehdelle siitä. En edes muista, koska mikään mainos olisi saanut minut oikeasti hyvälle tuulelle, kuten tuo. Ja nimen saa jättää adressiinkin. Adressit.comissakin (katso aiempi päivitys) on allekirjoittajia ollut paljon. Toivonpa, että nuo auttavat alaa eteenpäin.

Tällä viikolla oli Helsingissä kaksipäiväiset Kotihoitopäivät. Siellä puhuttiin paljon asiaa.
Kuten siitäkin, että jokainen hoitaja on alansa käyntikortti. Sitä tehtävää minä en ole hoitanut kovinkaan hyvin: käyntikortilta ei edellytetä kritisointia ilman toteutettavissa olevia parannusehdotuksia tai pahimmassa tapauksessa tyhjänpäiväiseksi valitukseksi mahdollisesti tulkittavaa sanottavaa.

Kuulinpa myös, mitä kaikkea alan työntekijöiden ja asiakkaiden/potilaiden olosuhteiden parantamiseksi ollaan tekemässä ja suunnittelemassa. En vain silti voi olla ajattelematta, että pyörät pyörivät niin hitaasti. Kai tässä ollaan koko ajan Roomaa rakentamassa… siltä se tuntuu. Vaikka tietenkin asiat näyttävät erilaisilta tarkasteltaessa alaisen kuin johtajan näkökulmasta.

Ajattelinkin tässä mainita alan hyviä puolia, niitä, joiden takia minä työtäni teen. Niitä, joiden takia hoitajaksi kouluttaudutaan.

Suurin palkkahan tässä työssä tulee jostain ihan muusta kuin rahasta: siitä rahasta, josta on taas jo niin pitkään keskusteltu ja keskusteltu… Välillä huomaan, kuinka tärkeää tekemäni työni minulle on. Se kasvattaa minua ihmisenä lakkaamatta. Koska jatkuva kehitys on minulle elinehto, sovellun hoitajaksi (…tai varmaankin mille tahansa alalle nykyään…!) mitä parhaiten. Koska toisten ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluu minusta tehtäviini elämässä, teen työtäni huolella ja välittäen. Toisista huolehtiminen on minusta jokaisen tehtävä, minä vain satun saamaan siitä palkkaa. Välittäminen - se on minun juttuni. En minä voi olla auttamatta ihmistä, joka apua tarvitsee. Auttaminen on tietenkin erilaista työssä kuin yksityiselämässä.

 Ja sitten on niitä tärkeitä asioita, joita työ on minulle opettanut…

Yhteisöllisyyden merkitys: yhteisöllisyyden lisäämisen tarve yhteiskunnassa. Tämä yksinkertaisesti siksi, että työssäni näen kuinka paljon yksinäisyyttä Helsingissä on. Maaseudulla tilanne on keskimäärin erilainen, mutta sielläkin yhteiskunnan rakenteet ovat muuttuneet. Ainakaan kaupungisa ei enää yhtä paljon kanneta huolta (jos niin voi asian ilmaista) naapurista tai naapurin kissasta. Ei käydä potkimassa kylähullua liikkeelle ojasta.

Aito kiinnostus toisia ihmisiä kohtaan. Se ei tarkoita kyttäämistä tai vahtimista, ei päivittäisiä vierailuja. Se on sitä, että olen kiinnostunut ihmisestä sillä hetkellä, kun hän puhuu (tai muuten ilmaisee itseään) minulle. Sillä ei ole väliä, toivottaako hän hauskaa iltaa vai kertooko ongelmistaan, kuuntelen häntä ja painan asian mieleeni. Aivoissa on kyllä tilaa. Kiinnostukseen kuuluu enemmän tai vähemmän välittämistä, hetkestä ja ihmisestä riippuen. Tottahan selväjärkiseltä ja siististi pukeutuneelta voi odottaa asiallisempaa juttua kuin alkoholilta lemahtavalta epämääräisen näköiseltä tyypiltä..

Juttua voisi toki jatkaa vaikka pitkäänkin, mutta koska tätä lukevat ajattelevat ihmiset, jätän paljon mielikuvituksenne varaan. 

Ajatuksena taustalla on kuitenkin se, että harva ala opettaa yhtä paljon ihmisistä kuin hoitoala. Harva ala opettaa työntekijälle työntekijästä itsestään enemmän kuin hoitoala. On meitä paljon katkeroituneita ihmisiäkin täällä, mutta jokainen aikuinenhan on vastuussa itsestään ja käytöksestään. Vaihtoehtoja on aina.

Hoitoalalla on rohkeita ihmisiä. Hoitajaa ei voi suoran verrata kovaa bisnestä pyörittävään johtaan, mutta olen sitä mieltä, että hoitaja otta päivän mittaan riskejä yhtä paljon kuin johtaja. Riskejä, jotka poikkeavat johtajan ottamista, mutta ovat ihmisten käytännön elämässä monesti merkityksellisempiä kuin johtajan ottamat riskit. Hoitaja näkee heti mahdollisesti tekemänsä virheen vaikutukset, joutuu ottamaan niistä vastuun.

Minä olen siis alani käyntikortti. Minä olen rohkea ja oppivainen. Olen joustava ja kehittymisenhaluni on loputon. Minulla on mahdollisuuksia suuntautua kiinnostukseni mukaan ja usein suoraan vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen työni kautta.

Eipä ole noissa valittamista. 

tämä tuo huomiota vanhustenhoidolle…

hoitajien työolojen ja palkkauksen parantamisesta osoitteessa www.adressit.com/hoitajat. Kävin allekirjoittamassa ihan omalla nimelläni, suosittelen muillekin (nimen julkistamisen internetissä voi kieltää). Muutamassa tunnissa on tullut tuhat nimeä lisää adressiin.

Nähtäväksi jää, onko tälläkään kansalaisten tahdonilmaisulla mitään vaikutusta asioihin.

Niin olivat päättäjät ennen vaaleja hyvää tahtoa täynnä - ulottuneeko vaalien jälkeiseen todellisuuteen.