Olen - hoidanko?

taas kolumnia, ne ovat paheeni. Uutislehti 100:ssa (18.1.2007) Marke Harkas kirjoittaa, kuinka hoitoalan työntekijät eivät halua hoitaa maahanmuuttajien mielenterveysongelmia.

Todella surullista.

Minäkin olen työskennellyt muun muassa somalitaustaisten mielenterveysongelmaisten kanssa.

Pistänyt kerrankin lääkettä rouvan kankkuun, ilman juurikaan jutunjuurta, koska kyseinen asiakas ei juuri puhu (sairaudestaan johtuen). Hän viihtyy kotona lasten kanssa, puhuen äidinkieltään miehelleen ja lapsilleen. On asunut Suomessa jo vuosia. Kieltä ei ole opetellut. Sen sijaan jäänyt kotiin ja sairastunut mieleltään, vieraassa kulttuurissa, ilman vertaistukea tai sosiaalista verkostoa.

Tämä vain yhtenä esimerkkinä. Niitäkin on, jotka haukkuvat hallitusta ja suomalaista kulttuuria, omia olosuhteitaan, mutta eivät ole valmiita tekemään asioille mitään. Eivät aina edes yrittämään ottaa selvää. Sitten on tietysti niitä, lähinnä lapsia nyt, jotka ovat syntyneet täällä maahanmuuttajataustaisille vanhemmille. Toivottavasti heistä saamme väriä tähän melkoisen värittömään kulttuuriimme… Ja joitakin rohkeita ja yritteliäitä byrokrarian kiemuroita kestäneitä perinteistä suomalaista iholtaan tummempia tai kasvonpiirteiltään erilaisia aikuisiakin on jo

Mutta etteivät lääkärit ja muut haluaisi hoitaa maahanmuuttajia. Tuntuu todella oudolta. Nykyään kun töissäkin alalla on paljon maahanmuuttajia! Olisipa mukava tietää, mikä oli kolumnistin lähde juttuunsa. Suora lainaus: "Jos hoitohenkilöstöltä puuttuu kulttuurien tuntemusta, on syytä hankkia sitä. Jos tulkkien kanssa on hankala työskennellä, on syytä harjoitella ja totutella vähitellen."

Kyllä, todellakin. Mutta mistä sitä koulutusta saisi? Sitä ei ole paljoa tarjolla, ainakaan kun taannoin etsiskelin tarjontaa netistä. Ei ainakaan mahdollisuuksia syvälliseen kulttuurin ymmärtämiseen. Sellainen on minusta mahdollista vain todella paneutumalla asiaan. Eikä siihen ole kaikkien lääkärien tai hoitajien työaika riittävä. Se pitäisi ottaa harrastukseksi. Käydä Työväenopiston kursseilla vaikka…
Ja kokemus taas syntyy aina ajan kanssa. Ei tyhjästä. 

Siinäkin sitä kehittämistä!
Onhan olemassa tämä Terveyskeskus 2015 -ohjelma (siitä lisää myöhemmin). Siihen voisi tuollaisen asian liittää. Ettei olla ihan peräpohjolaa. Taas.

kirjoittettiin siitä, ettei hoitoalalla puhuta tarpeeksi rahasta. Siis Metron kolumnissa 5.1.2007.
Rahasta pitäisi varmasti puhua enemmän, hoitajat hyvät. Mutta lähimmälle esimiehelle tai kollegalle puhuminen ei auta. Pitää lähestyä jotakuta, joka oikeasti voisi asiaan vaikuttaa.

Helsingin uutisissakin (31.12.2006, s. 4) mielipidekirjoitetaan: "Kilpailutus estää sosiaali- ja terveysalan palkkojen nousun". Hyvä esimerkki kilpailutuksen ei niin hyvin toimimisesta on taannoinen kauppapalvelun toimittajan vaihto…

— 

Noh, ainakin minä olen onnistunut karkottamaan lukijoita tyylilläni. Se ei hämmästytä minua… Kuten olen todennut, alalla on kilttejä ihmisiä ja siitä ovat kiinnostuneet kiltit ihmiset. Minä saan parisuhdetesteistäkin vastaukseksi lähes aina, että olen uhrautuja. Ei siinäkään mitään uutta.

Olen vain päättänyt, että minä saan ajatella kuten ajattelen. Kunhan en häiritse hevosia (alunperin missä tahansa sai rakastella, kunhan ei häiritse hevosia - kuka niin sitten lieneekään sanonut).

Ehkäpä sopisin sitten jonkin luoneenpiirteeni mukaan tiukkaan bisnekseen, sanoisi joku. Mutta minäpä tiedän, ettei se olisi minun paikkani.

Kaikista ongelmista huolimatta hoitaja nimittäin näkee hyvin läheltä hyvin erilaisia ihmiskohtaloita. Monesti on mielessä ajatus siitä, että on etuoikeus nähdä sellaisia asioita. Liian paljon on niitä ihmisiä, jotka käyvät pakollisen kerran vuodessa vanhemman tai isovanhemman luona. Kamalaa. Aivan kuin ihmisellä olisi oikeus unohtaa kasvattajansa tai sukulaisensa laitokseen.

on surua. Meni kesällä naimisiin, mies kuoli ennen joulua. Kävi tänään töissä, varmasti oli vaikeaa.

Kirjoitin taas yhdelle mediapersoonalle siitä, että eivät ne vain sairaanhoitajat tarvitse lisää palkkaa. Hesarissa oli tässä yhtenä päivänä jonkun ilmeisesti vanhemman herrasmiehen huomioita siitä, etteivät ‘nykyajan nuoret’ halua olla kesätöissä jos palkka ei ole kuukaudessa vähintään kahtatuhatta euroa. Ei siis toivoakaan, että ne nuoret ryhtyisivät opiskelemaan hoitajiksi, koska hoitajien palkat ovat tuon alle. Ovat ne, huolimatta siitä, mitä joissain ei-niin-luotettavissa tutkimuksissa väitetään!

Niinköhän se todella on monen mielestä, että alle kahden tonnin palkalla ei Helsingissä voi elää? Mitenkäs minä sitten porskutan menemään tuolla h-u-o-m-a-t-t-a-v-a-s-t-i alle kahden tonnin rahamäärälläni kuussa?! Eikä koko hoitajan uran aikana ole näillä näkymin luvassa korotusta yli kahden tuhannen: ei, vaikka tekisin samaa hommaa seuraavat neljäkymmentä vuotta (lähelle 70 ikävuotta).

Vuokraamme kyllä korotetaan parikymmentäkin euroa vuodessa. Palkka sen sijaan pysyy (iäti…?) omalla tasollaan…..

Esimies kertoi, että helmikuun alusta ainakin Helsingin kunnallisen puolen kotihoidolle on tulossa kielto hankkia sijaisia yksityisistä firmoista. Että on käytettävä kaupungin omia välityksiä. Niitä kahta, joista ei juuri koskaan sijaista löydy, koska tekijöitä on listoilla aivan liian vähän tarpeeseen nähden. Tämä uusi sääntö, jos se todella jää pysyvästi voimaan, varmasti vaikuttaa hoitajien jaksamiseen. Poissaolot lisääntyvät entisestään - ja jo parin viime vuoden tilastot ovat näyttäneet pahoilta poissaolojen määrän kasvaessa. Työnantaja ihmettelee asiaa ja on kehottanut jokaista pitämään huolta itsestään ja jaksamisestaan… todella vakuuttavaa…