kirjoittettiin siitä, ettei hoitoalalla puhuta tarpeeksi rahasta. Siis Metron kolumnissa 5.1.2007.
Rahasta pitäisi varmasti puhua enemmän, hoitajat hyvät. Mutta lähimmälle esimiehelle tai kollegalle puhuminen ei auta. Pitää lähestyä jotakuta, joka oikeasti voisi asiaan vaikuttaa.

Helsingin uutisissakin (31.12.2006, s. 4) mielipidekirjoitetaan: "Kilpailutus estää sosiaali- ja terveysalan palkkojen nousun". Hyvä esimerkki kilpailutuksen ei niin hyvin toimimisesta on taannoinen kauppapalvelun toimittajan vaihto…

— 

Noh, ainakin minä olen onnistunut karkottamaan lukijoita tyylilläni. Se ei hämmästytä minua… Kuten olen todennut, alalla on kilttejä ihmisiä ja siitä ovat kiinnostuneet kiltit ihmiset. Minä saan parisuhdetesteistäkin vastaukseksi lähes aina, että olen uhrautuja. Ei siinäkään mitään uutta.

Olen vain päättänyt, että minä saan ajatella kuten ajattelen. Kunhan en häiritse hevosia (alunperin missä tahansa sai rakastella, kunhan ei häiritse hevosia - kuka niin sitten lieneekään sanonut).

Ehkäpä sopisin sitten jonkin luoneenpiirteeni mukaan tiukkaan bisnekseen, sanoisi joku. Mutta minäpä tiedän, ettei se olisi minun paikkani.

Kaikista ongelmista huolimatta hoitaja nimittäin näkee hyvin läheltä hyvin erilaisia ihmiskohtaloita. Monesti on mielessä ajatus siitä, että on etuoikeus nähdä sellaisia asioita. Liian paljon on niitä ihmisiä, jotka käyvät pakollisen kerran vuodessa vanhemman tai isovanhemman luona. Kamalaa. Aivan kuin ihmisellä olisi oikeus unohtaa kasvattajansa tai sukulaisensa laitokseen.